Edellisestä kirjoituksesta yli kuusi vuotta. Niin se aika kuluu :-) Noihin vuosiin mahtuu kaikenlaista, hyvää ja huonoa ja kaikkea siltä väliltä. Lastensuojelukin vilahti välillä kuvioissa, kiitos innokkaan sairaankuljettajan, jonka mielestä keskeneräinen suursiivous oli aihe tehdä lasu-ilmoitus. Siitä seurasi kotikäynti, jota edeltävät kaksi ja puoli viikkoa olivat hirvittävää piinaa. Kun kerran oli valitettu kodin sekaisuudesta, piti kaikki tietysti laittaa viimeisen päälle kuntoon. Puolivälissä odotusta meinasivat voimat loppua, mutta ajatus "minun lastanihan ette vie" antoi taas potkua. Sillä aikaisemmasta huostaanoton valmistelusta johtuen en enää osannut ajatella lasua muuten kuin tahona, jonka ainoa tehtävä oli riistää lapset kotoaan. Kotikäynnille saapui kaksi lasu-työntekijää, joista toinen oli tuttu ihan asiakkuuden alkumetreiltä lähtien. Tapaaminen sujui hyvin, kotimme siisteys todettiin hyväksi, eikä tarvetta jatkotoimiin ilmennyt. Asiakkuuttakaan ei aloitettu uudestaan. Saatiinpa vielä ohjeet, miten hakea apua harrastukseen, johon lapsi halusi osallistua, mutta ei ollut päässyt taloudellisen tilanteeni vuoksi. Siitä harrastuksesta sai alkunsa tapahtumaketju, jonka seurauksena lapseni on löytänyt työpaikan itselleen. Pitäisiköhän nyt esittää kiitos lastensuojelulle? Ehkä.

Muutama vuosi tuon lasu-kotikäynnin jälkeen muutimme pienempään ja halvempaan asuntoon (emme oma-aloitteisesti). Ja saimme riesaksi ongelmanaapurin. Ensimmäisen kolmen kuukauden aikana hän teki kolme aiheetonta lasu-ilmoitusta. Ensimmäisessä hän väitti, ettei äitiä ole näkynyt viikkokausiin ja lapsi asuu yksin kotona. Välillä kuulemma kävin viemässä roskia ja pizzalaatikoita roskakatokseen. Huvittavaa tuossa oli se, että muuton jälkeen olin niin lopen uupunut sekä henkisesti että fyysisesti, että en jaksanut käydä missään, paitsi joskus viemässä niitä roskia :-) Kun ei nähnyt minun liikkuvan ulkona, naapuri veti johtopäätöksen lapsen olevan yksin kotona. Kaksi seuraavaa ilmoitusta olivat samankaltaisia, muutamalla hatusta vedetyllä jutulla päivitettynä. Meidän onni(!) oli nyt se, että lasussa tunsivat tapauksemme ja olivat alusta alkaen miettineet, ettei kuulosta minun tavaltani toimia lapseni kanssa. Juttelimme pitkään puhelimessa ja se oli siinä, ei jatkotoimia. Mutta viha naapuria kohtaa jatkuu, sillä hän on keksinyt kaikenlaisia muita ärsyttämiskeinoja. Sen kanssa on kuitenkin oppinut pärjäämään, sillä emme ole ainoita, joihin hänen häirintänsä kohdistuu.

Lapseni täytti keväällä 18 vuotta ja totesi itsekin, että vihdoinkin hän pääsee eroon siitä jatkuvasta lastensuojelupelosta. Hän on löytänyt mieleisensä ammatin ja sen lisäksi opiskelee toista. Hän on myös muuttamassa omaan kotiin, sillä itsenäistymisen tarve on suuri, niin kuin tuon ikäisellä usein on. Joskus mieleeni hiipii ajatus, mitähän hänestä olisi tullut, jos en olisi jaksanut taistella huostaanoton keskeyttämiseksi. Sitä en saa koskaan tietää, enkä välttämättä haluakaan. Se ajanjakso on nyt takanapäin ja lapsesta kasvoi hieno nuori aikuinen, vaikka jäikin silloin äidin hoidettavaksi :-)

Tähän päättyy meidän tarina elämästä huostaanottouhan alla.