Niin se aika kuluu, todellakin puolitoista vuotta alkaa olla siitä, kun sossut pamauttivat huostaanotto-ilmoituksensa. Onko aika sitten parantanut haavat? No, pahin " verenvuoto" on lakannut, mutta itse haavat eivät ole parantuneet ja vie varmasti vielä vuosia, ennen kuin häviävät kokonaan (jos koskaan).

Kesäkuussa tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun lastensuojelu-asiakkuutemme lopetettiin. Se ei kuitenkaan poistanut pelkoa, sillä ainahan asiakkuus voidaan aloittaa uudestaan, jos tarvetta ilmenee. Se kävi kyllä erittäin hyvin selväksi. Nykyään joutuu aina miettimään tarkasti, ennen kuin vastaa kysymykseen "miten teillä menee?". Yksinhuoltaja-äitinä pitäisi olla mahdollisuus joskus huokaista ääneen, että on tämä välillä raskasta, mutta itse en voi sellaisesta enää koskaan puhua. Ja miksi puhuisinkaan, onhan elämä esimurkku-ikäisen kanssa kerrassaan ruusuista :-)

Olin kuvitellut pojan koulunkäynnin helpottavan viime vuoden kesäloman ja levon jälkeen, mutta olin väärässä. Jouduin huomaamaan, että kun opettaja on joutunut jostakin syystä kiinnittämään oppilaaseensa erityistä huomiota ei hän kykene lopettamaan sitä siinäkään vaiheessa, kun ei huomiolle olisi mitään tarvista. Niinpä poika, joka oli vielä hauras edellisen talven painajaisen jäljiltä, alkoi taas voimaan huonosti. Onneksi löydän masennuksen keskelläkin voimia puolustaa lastani ja hakea hänelle oikeutta. Saimme järjestettyä luokan vaihdon ja sen jälkeen alkoi sujumaan paremmin. Siltikin olen edelleen huolissani lapseni jaksamisesta, mutta onneksi kesäloma on taas ovella.

Päivä kerrallaan eteenpäin...