Johtavan sosiaalityöntekijän sanoin "elämme jatkossa huostaanottouhan alla".  Parempi tuokin kuin tieto siitä, että huostaanottoa valmistellaan, mutta kyllä nuo sanat antavat sossuille luvan ahdistella meitä aina, kun heitä huvittaa.

Pari viikkoa sitten sain pojan opettajalta tiedon, että sossut olivat kyselleet koulukuraattorilta tietoja pojan poissaoloista. Apulaisrehtori oli valistanut opettajaa, että jos tämä ei luovuta tietoja pojan poissaoloista, tulee opettajaan kohdistumaan kurinpidollisia toimia. Aikamoista meininkiä koulumaailmassakin! Minulle myös kerrottiin, että oppilashuoltoryhmä voi tehdä lastensuojeluilmoituksen pojan runsaiden poissaolojen vuoksi. Alkuun näin kovastikin punaista ja yöunet meinasivat mennä, mutta koska tiedän poissaolojen johtuvat vain ja ainoastaan sairastamisista pystyin pitämään itseni jonkinlaisessa kuosissa, vaikka vaikeaa se oli. Keskustelin puhelimitse kuraattorin kanssa ja pyysin häntä ilmoittamaan, jos tekevät lastensuojeluilmoituksen. Päättivät kuitenkin olla sitä tekemättä ja lähettivät poissaolot tiedonantona sossuun. Vielä ei ole kuulunut sieltä suunnalta mitään aiheeseen liittyen. Ja jos kuuluukin, vastaisku on tulossa toukokuussa, jolloin meillä on seuraava seurantapalaveri sossussa. Sinne saan tuekseni oman työntekijäni sekä lastenpsykiatrin perheneuvolasta. Jälkimmäinen yhdessä pojan terapeutin kanssa vahvisti olettamukseni siitä, että pojan lukuisat sairastelut viime talvena johtuivat avohuollon tukitoimien ja huostaanottouhan aiheuttamasta sietämättömästä stressistä. Perheneuvolassa ollaan sitä mieltä, että meihin kohdistuva jatkuva uhka on saatava loppumaan ja meidän on annettava elää tavallista, rauhallista elämää. Suunnaton paino on vierähtänyt harteiltani, kun olen huomannut, että edes joku "virallinen" taho on ymmärtänyt tämän vääryyden ja on meidän puolellamme meitä auttamassa.

Pojan viime syksynä tapahtuneen diabeteksen puhkeamisen vuoksi aloitettu "kriisiterapia" päättyi maaliskuun lopussa ja terapeutti, joka on tavannut poikaani nyt yhteensä kolmen ja puolen vuoden ajan, totesi pojan olevan niin terve ja normaali kuin vain voi olla. Se oli jälleen kerran mukavaa ja huojentavaa kuultavaa, kun viime kuukausien aikana mielessä on pyörinyt vaikka mitä. Loppulausunto terapeutilta menee myös lastensuojeluun, joten siinä sitten sossuille mustaa valkoisella, että poikani ei todellakaan ole pitkäkestoisen psykoterapian tarpeessa.

Pojan sairastelut loppuivat samaan aikaan, kun viimeinenkin meneillään ollut tukitoimi päättyi. Sekin kertoo osaltaan siitä, että poika on ollut viime elokuusta lähtien todella kovan paineen alla. Onhan se nyt selvää, että kun aikuinenkaan ei meinannut niitä "tukitoimia" jaksaa, niin miten pieni poika? Jotenkin tuntuu siltä, että me aikuiset ( tai NE aikuiset) unohtavat, että lapset ovat samanlaisia ihmisiä kuin mekin ja voivat väsyä ja stressaantua aivan yhtälailla. He eivät vain osaa ilmaista pahaa oloaan sanoin, vaan se näkyy käytöksessä ja siitä sitten kaiken maailman asiantuntijat vetävät täysin vääränlaisia johtopäätöksiä. Toivon totisesti, että elämämme alkaa nyt rauhoittumaan ja kesän aikana saamme kerättyä voimia taas uuteen syksyyn ja talveen, jotka toivottavasti ovat täysin erilaisia kuin edelliset.