Voi hemmetti tätä elämää! Lastensuojelun pelosta ei sitten pääse millään eroon, aina se jostain hyökkää esiin. Nyt aiheuttajana on pojan koulu.

Vuonna 2009, jolloin tämä helvetti sai alkunsa, poika sairastui diabetekseen. Sen jälkeen alkoi myös muu sairastelu: kurkkukipua, päänsärkyä, lihaskipua ja pientä kuumetta, eli tyypilliset virusinfektion oireet, noin kerran kuukaudessa. Juostiin tk-lääkärissä, otettiin verikokeita ja nielunäytteitä, mutta koskaan ei mitään pahempaa ollut (onneksi), vaan hoidoksi ainoastaan lepoa. Kesäisin on ollut helpompaa, mutta koulujen alettua sama rumba toistui. Pojan diabeteksen hoidosta vastaavan erikoislääkärin kanssa keskusteltuani olen joutunut sopeutumaan ajatukseen, että diabetes heikentää elimistön vastustuskykyä ja sitä kautta altistaa kaikille mahdollisille "pöpöille" ja niitähän riittää siellä missä on paljon ihmisiä, tässä tapauksessa lapsia koulussa.

Sairastamisesta tietysti seuraa poissaoloja koulusta, mikä on tosi ikävää, mutta eihän sairasta lasta voi kouluun laittaa, vai? Nyt vaan tuntuu, että olisi varmaan pitänyt, sillä parin viikon kuluttua asiaa käsitellään jälleen kerran koulun oppilashuoltoryhmän palaverissa. Keväällä 2010, kun samaa asiaa edellisen kerran puitiin kyseisessä ryhmässä, sain sovittua koulukuraattorin kanssa, että eivät tee asiasta lastensuojeluilmoitusta, vaan asia menee ainoataan "tiedoksi" ls-viranomaisille. Ihan hirvittää ajatella, minkälaisia päätöksiä tänä keväänä tekevät. Kesäkuussa 2010 meidän lastensuojeluasiakkuus purettiin ja sitä asiakkuutta ei ole ollut tippaakaan ikävä. Nyt näen painajaisia siitä, että kohta ollaan taas hirvittävän syynäyksen kohteina ja suurennuslasin alla. Ja vain sen vuoksi, että lapsi on ollut sairaana! Onneksi pojan lääkäri aivan varmasti on meidän puolella asiassa, mutta siitä huolimatta tilanne aiheuttaa taas mieletöntä ahdistusta. Eikä riitä, että minua ahdistaa, mutta kun poikaakin pelottaa.

Muutenkin tämä lukuvuosi on ollut taas todella ikävä pojan kannalta. 2010 loppuvuodesta poika vaihtoi luokkaa, kun opettajan kanssa alkoi mennä todella huonosti. Uudella luokalla oli aivan ihana opettaja, joka osasi suhtautua poikaan juuri oikealla tavalla ja näytti siltä, että elämä alkoi pikku hiljaa helpottamaan. Mutta sitten loman alkaessa tuli takaisku, tämä opettaja jäi eläkkeelle. Voi sitä surua! No, syksyllä 2011 luokan "otti haltuunsa" opettaja, joka oli pojalleni tuttu joiltakin tunneilta aiemmilta vuosilta. Poika oli sanonut minulle opettajan olevan tosi tiukka, eikä sen vuoksi tästä oikein tykännyt. Olihan se sitten mielenkiintoista ensimmäisessä vanhempainillassa kuulla opettajan suusta, että hän todellakin pitää tiukkaa kuria ja löysentää sitten myöhemmin, jos on aihetta. Eipä ole tainnut olla aihetta, sen verran usein olen kuullut valituksia opettajan huutamisesta. Tuosta aiheesta oli yksi toinenkin äiti ottanut yhteyttä opettajaan, mutta valitettavasti en tiedä, mitä sai vastaukseksi. Minulle tämä opettaja väitti, kun asiasta otin jälleen kerran yhteyttä, että hän ei kuulemma huuda koskaan. Poika meinasi kuolla nauruun tuon kuullessaan. Tämä yhteydenotto sai alkunsa siitä, kun poika kerran koulusta päästyään itkien soitti minulle, että opettaja kielsi häntä syömästä eväitä. Lapsilla on yhtenä päivänä viikossa tunteja pitkälle iltapäivään ja silloin heille on varattu yksi välitunti eväitä varten. Nyt kuitenkin syöminen oli nähtävästi kestänyt liian kauan ja opettaja oli sanonut pojalleni, että "eväiden syönti loppuu nyt". Poika oli sitten tehnyt niin kuin käskettiin, mutta huomannut muiden jatkavan syömistä. Hän oli siitä huomauttanut opettajalle, joka oli käskenyt hänen pitää huolta omista asioistaan. Tuon kuullessani silmistäni sinkoili jälleen kerran salamoita, niin pisti vihaksi. Olin joutunut nielemään kiukkuni, kun opettaja oli huomauttanut poikani löysistä farkuista (poika tykkää hip-hop-tyylistä), että tämä näyttää roistolta ja toisena päivänä kehottanut joskus tulemaan tavallisissa vaatteissa kouluun. Onko opettajalla oikeutta arvostella lapsen vaatteita, jos ne kuitenkin ovat puhtaat ja ehjät? Mielestäni ei. Tästä en kuitenkaan mitään maininnut, sillä poikani kielsi. Tuon eväs-jupakan kanssa en kuitenkaan enää kestänyt, vaan kirjoitin opettajalle pitkän (ja ihan asiallisen) viestin poikani puolustukseksi. Siihen en sitten koskaan mitään vastausta saanut. Voin vain kuvitella, että minulla on koulussa maine hankalana äitinä, mutta antaa vaan olla. Minä puolustan lastani silloin, kun siihen katson olevan tarvetta.

Onneksi kesäloma häämöttää, mutta sitä ennen vielä riittää jännitystä.