Viraton Äiti

Vielä ennen nukkumaan menoa täytyy kirjoittaa viimeisimmät kuulumiset ja ne ovat tällä kertaa, yllätys yllätys, melko hyviä :-) (Ollaan oltu pojan kanssa molemmat mahataudissa ja siksi en ole jaksanut tännekään kirjoitella.)

Viime keskiviikkona oli pelottava palaveri sossussa. Sain sinne onneksi mukaan asianajajani oikeusaputoimistosta, joten yksin ei tarvinnut mennä puolustautumaan. Palaverin aiheena oli se, missä ylipäänsä huostaanotto-asiassa mennään. En muista juuri nyt, kerroinko täällä kirjoittaneeni sossuille harkintapyynnön ja sen pohjalta lähdettiin asiaa käsittelemään. Tilanteesta huolimatta pystyin pysymään suht rauhallisena ja esittämään kysymykseni ja kommenttini asiallisesti. Asianajajalla oli todella hyviä kysymyksiä ja toteamuksia. Kirjoitan toisena päivänä niistä kummallisuuksista, mitä meistä on kirjoitettu lastensuojelun asiakirjoihin.

Lopputulos: koska minä niin voimallisesti vastustan huostaanottoa, otetaan asiassa aikalisä. Tarkoittaa sitä, että seurataan tilannetta ja sitä, miten meillä menee. Ollaan luonnollisesti suurennuslasin alla, mutta viis siitä. Ollaan oltu äärettömän onnellisia, että vihdoin päästiin rauhaan. Tämä viikonloppu tuntui suorastaan ruhtinaalliselta, kun oltiin toivuttu sairaudesta eikä koko ajan mieltä painanut hirvittävä pelko.

Jo minulle on sanottu, että odota vaan, kyllä sieltä uudestaan isketään. Itse olen kuitenkin (ehkä sinisilmäisesti) sitä mieltä, että koska meillä ei mitään syytä huostaanottoon ole, ei meidän kimppuun enää käydä. Syy tulisi ainakin olemaan aivan yhtä käsittämätön kuin tähänkin asti.

Nyt nukkumaan :-)

Olen taas mietiskellyt tätä meidän juttua monelta kantilta ja on tullut aika kirjoittaa niitä muistiin. Ensin kuitenkin vastaan Saaralle, joka mietti pojan terapian tarvetta ja perhetyöntekijöiden astumista meidän elämään.

Aloitan aikajärjestyksessä perhetyöntekijöistä. Noin vuosi sitten minulle soitti silloinen sosiaalityöntekijä kyselläkseen kuulumisia. Koska nykyistä lääkitystäni ei vielä silloin oltu aloitettu olin huonommassa kunnossa kuin nyt ja kerroin tietysti väsymyksestäni. Siitä sitten seurasi se, että hän onnistui puhumaan minut ympäri ja suostumaan perhetyön aloitukseen. En olisi sitä halunnut, mutta liian kilttinä (olen kärsinyt siitä koko ikäni) ihmisenä en osannut pistää vastaan. Siinä syy, kertomani masennuksesta johtuva väsymys.

Seuraava suoraan pojan diabetes-lääkärin lausunnosta: "(Lapsen nimi) sairastunut krooniseen pitkäaikaissairauteen, joka tuonut esiin ristiriitaisia tunteita. Kysellyt kotona, miksi juuri hänelle tämä sairaus ja ollut vihainen asiasta. Kokonaisuus arvioiden suosittelisin (lapselle) terapian jatkamista. Terapian tarve tullee olemaan useamman vuoden ajan, frekvenssi? Tarvitsee seurantaa, miten jaksaa hoitoa, jossa usein useamman kuukauden, tai muutaman vuoden hoidon jälkeen tulee vaikeampia vaiheita."  Olin melkoisen hämmästynyt sairaalassa ollessamme, kun terapia tuli puheeksi, mutta koska olen varsin terapia-myönteinen en sitä sen kummemmin käynyt ihmettelemään. Nyt ollaan siinä vaiheessa, että viime tiistaisen sossun ja perheneuvolan välisen väännön jälkeen suostuivat (siis sossu)  tämän vuoden maaliskuun loppuun asti kestävään terapiajaksoon. Kas huhtikuussa poika saattaa olla jo sijoituksessa, eikä siitä syystä ehkä pääse silloin enää terapiaan! (Pojan terapeutti yritti saada edes yhteensä puolen vuoden jaksoa, eli huhtikuun loppuun asti.)

Viikonloppuna poika oli isänsä luona ja minulla oli aikaa mietiskellä asioita. Pohdin kovasti tuota jatkuvasti esiin nostettua väsymys-asiaa ja sitä väitettä, että "äidin voimavarat ovat lopussa". Vm. väitettä en allekirjoita alkuunkaan. Voimavarani eivät todellakaan ole lopussa, eivätkä ole koskaan olleetkaan, jos puhutaan lapsen hoitamisesta ja kasvatuksesta. Väsynyt olen toki ollut. Tajusin viikonloppuna, että masennuksestani johtuen pienetkin erimielisyydet pojan kanssa ovat tuntuneet aiemmin valtaisilta ja ovat aiheuttaneet suunnatonta ahdistusta. Tämä ei ole mitään tilanteen aiheuttamaa puolustelua, vaan aivan totisinta totta. Ymmärrän sen nyt, kun nykyisen lääkityksen (aloitettu n. vuosi sitten) avulla vointini on huomattavasti parempi kuin kertaakaan vuoden 2005 jälkeen. Erimielisyytemme eivät ole olleet sen kummempia kuin mitä kaikissa lapsiperheissä esiintyy. Totta kai lapseen on vaikuttanut se, etten ole ollut rajojen asettamisessa yhtä jämäkkä, kuin joku terve äiti, mutta ei poika siitä huolimatta missään pellossa ole elänyt.

Meille kerrottiin ensimmäisen kerran huostaanotosta 23.11 ja sen jälkeen elämässämme on tapahtunut iso muutos. (Suosittelen masennuksen hoitoon sosiaaliviranomaisten huostaanotto-sokkihoitoa, taatusti tehoaa.) Muutos johtuu varmasti siitä, että viimeisen kahden kuukauden aikana olen joutunut todella miettimään elämäämme ja tehtävääni äitinä ja kasvattajana ja moni asia on minulle auennut aivan uudessa valossa. Vointini koheneminen on antanut siihen mahdollisuuden. Vuosi sitten tähän aikaan en olisi voinut kuvitellakaan kirjoittavani sivutolkulla tästä aiheesta.  Tämä blogi kun ei ole ainoa, mitä olen kirjoittanut. Nyt tietysti joku ajattelee, miten minun ajatteluni lapseen vaikuttaa, mutta kyllä se vaan vaikuttaa. Kun olen herännyt huomaamaan puutteeni kasvattajana olen tietysti pyrkinyt niitä korjaamaan ja se on vaikuttanut myös lapseen. Pystyn kohtaamaan pojan kiukkukohtaukset ahdistumatta ja aikaisemman huudon sijasta pystyn rauhallisesti käyttäytymällä rauhoittamaan myös lapsen. Olen ollut itsestäni todella ylpeä huomatessani, että pystyn siihen.

Mutta miten saada sosiaaliviranomaiset ymmärtämään, että meidänkin elämässämme voi tapahtua muutosta? Tuhannen taalan kysymys...

Viime viikolla iski "taisteluväsymys": hillitön päänsärky ja uupumus. Pelottaa sanoa tuota "ääneen", sillä enhän enää koskaan saa olla väsynyt, ainakaan julkisesti. Eihän sitä tiedä, minkä nurkan takana luuraa sosiaaliviranomainen ja kirjoittaa papereihin äidin voimien olevan lopussa. Mutta minä olen ollut väsynyt taistelemaan yhteiskuntaa vastaan, en pojan hoitamisesta. Siitä ollaan oltu onnellisia, että sossun järjestämät avohuollon tukitoimet ovat takana ja saadaan olla rauhassa... siis vähän aikaa.

Tiistaina oli palaveri pojan terapiasta ja siellä piti taas kohdata sosiaalihirmut. Tuossa palaverissa annoin johtavalle s:lle kirjoittamani viisi-sivuisen harkintapyynnön. Sen kirjoittaminen vei yllättävän paljon voimia enkä siksi ole tänne jaksanut kirjoittaa. Tuohon harkintapyyntöön kirjoitin oman kantani kaikkiin sossun esittämiin väitteisiin meidän ongelmistamme ja olin aikaansaannokseeni erittäin tyytyväinen. Siitä huolimatta on loppuviikosta jälleen iskenyt hillitön pelko ja paniikki. En usko, että kirjoituksestani on mitään hyötyä, mahtavat hymähdellä sitä lukiessaan. On aivan hirveä tunne, kun tietää ettei saa niitä hirviöitä uskomaan, että olen aivan tosissani, että ne kertomani asiat ovat totta eivätkä tilanteen aiheuttamaa uskottelua. Nyt olen taas ollut epätoivoinen siitä, kun tuntuu ettei minulla ole ketään, joka voisi tässä tilanteessa auttaa. Olen ihan yksin sitä valtavaa koneistoa vastaan.

Ensi viikolla kuitenkin tapahtuu sen verran uutta, että keskiviikkona minulla on vihdoin tapaaminen asianajajan kanssa. Siis ajatelkaa, menen oikeusaputoimistoon taistelemaan oikeudesta kasvattaa omaa lastani!!! Tämä on niin käsittämätöntä, että pää on haljeta sitä ajatellessa. Olen kerran jo joutunut lapsesta taistelemaan hakiessani yhteishuoltajuuden muuttamista yksinhuoltajuudeksi, mutta tällä hetkellä tuntuu, että se ei ollut mitään tähän verrattuna.

En osaa sanoin kuvata, miten paljon mua pelottaa tällä hetkellä. Meidän elämä on ihan pian tuhoutumassa, särkymässä palasiksi. Minun rakas lapseni joutuu vieraiden ihmisten huostaan, ties minkälaiseen ympäristöön, ties minkälaisten lasten keskelle. Hän, joka ei ole koskaan tehnyt mitään väärää. Ei näpistänyt kaupasta, ei käyttänyt päihteitä, ei jättänyt menemättä kouluun, ei tehnyt kenellekään mitään pahaa... Ja ne sosiaalihirviöt luulevat tekevänsä hyvän teon! Hyvän teon, joka tuhoaa sekä minun, että elämänsä alkutaipaleella olevan lapsen tulevaisuuden. Mistä ihmeestä löydän voimia kestää tämän...?

Aloin taas miettimään sitä, mitä tämä kaikki vaikuttaa poikaan ja sitten tuli itku, taas kerran. Kuinkakohan monta kertaa vielä joutuu itkemään? Äidin tuska on hirvittävä, kun ajattelee lapselle tehtävää vääryyttä, suoranaista pahaa. Ja vielä ihan laillisesti!?

Lapseni on yhdeksän ja puolen vuoden elämänsä aikana joutunut kokemaan monta kriisiä. Ensimmäiset 3 ja puoli vuotta hän joutui kuuntelemaan vanhempien riitoja ja katsomaan, kun isä pahoinpiteli äitiä. Siitä seurasi traumoja, joista hän selvisi kolme vuotta kestäneen  terapian avulla. Viime helmikuussa hän joutui elämänsä ensimmäistä kertaa sairaalaan ja leikkaukseen pahan umpilisäkkeen tulehduksen vuoksi. Heti tämän jälkeen perhetyöntekijät alkoivat piinaamaan meitä. Samoihin aikoihin pojan ärtyisyys alkoi lisääntyä ja näin jälkeenpäin on helppo yhdistää se puhkeamassa olevaa diabetekseen. Kesän jälkeen raskas viiden viikon päiväkuntoutus-jakso, jolloin diabeteksen oireita oli jo havaittavissa, mutta en vielä silloin sitä älynnyt. Jälkiviisaus on paras viisaus. Kuntoutusjakson jälkeen siirtyminen avohuollon sijoitukseen, joka oli pojalle todella pelottava ja ahdistava kokemus. Muutama viikko sen aloittamisen jälkeen tieto sairastumisesta diabetekseen sekä sitä seurannut sairaalajakso ja säännöllisyyttä vaativan hoidon opettelu. Ja sitten se lopullinen niitti, kun yhtäkkiä ilmoittiin huostaanotosta.

Miten voi pieni poika kestää henkisesti tälläisen, kun aikuisellakin on vaikeaa? Diabetes-lääkäri kirjoitti pojalle lähetteen terapiaan, jonka kesto olisi useita vuosia johtuen sairastumisesta krooniseen pitkäaikaissairauteen. Sairastuminen sellaiseen sairauteen, jonka hoitamatta jättäminen voi johtaa kuolemaan, on sairastuneelle vakava kriisi. Tulossa on murrosikä, joka ei aivan varmasti helpota asiaa. Ja entäs kun päälle lisätään se, että lapsi aiotaan viedä pois kotoa, ties minne, eroon äidistä (ja isästäkin), voiko sellainen olla tuhoamatta pojan mielenterveyden? Voin vain kuvitella, mitä se vaikuttaa käytökseen siellä sijoituspaikassa, ei ainakaan positiivisesti. Sitten sitä tietenkin luullaan aggressiivisen luonteen tai jonkun muun vastaavan aiheuttamaksi ja sijoitus jatkuu ja jatkuu ja... Tuota kaikkea kun ajattelen iskee aivan sietämätön epätoivo. Tekisi mieli karjua ja huutaa ja ravistella niitä kammottavia, virkaintoisia hirviöitä, jotka meille aiheuttavat tälläistä tuskaa. Ovatko he ihmisiä ollenkaan? Kykenevätkö he ollenkaan ajattelemaan tekonsa seurauksia niin kuin minä ajattelen? Ajattelevatko he ollenkaan sitä, että tuolla lapsella on edessään koko elämä ja minkälainen siitä muodustuu, kun jo alkutaipaleesta tehdään painajaismainen.

Näitä miettiessäni lisääntyy enenevässä määrin mielessäni varmuus siitä, että minä taistelen ja vielä senkin jälkeen taistelen. Näytän niille hirviöille, minkälainen on äiti, joka haluaa suojella lastaan. Se äiti, joka ennen oli niin yhteistyökykyinen...

Tänään on taas ollut sellainen päivä, että itku on meinannut tulla vähän väliä. Ei varsinaisesti mitään ihmeellistä uutta ole tapahtunut, on vain niin alakuloinen mieli.

Aamulla sosiaalityöntekijät kuulivat isän mielipidettä huostaanotto-asiassa ja se on kyllä hyvin samanlainen minun mielipiteeni kanssa. Se oli varmasti harmittavaa sossuille, sillä aiheuttaa heille lisää työtä, kun eivät voikaan poikaa noin vain sijoittaa pois.

Aamupäivällä soitin sosiaaliasiamiehelle ja kyselin neuvoa. Muutaman asian kuulin, mitä en ollut aiemmin tiennyt, mutta ne eivät varsinaisesti tätä tilannetta muuta mihinkään.

Epätoivoani on tänään pahentanut mm. se, että olen lukenut niin paljon kirjoituksia (ja saanut kommentteja toisaalla), että hovioikeus ei pahemmin perusta vanhempien mielipiteistä vaan pitäytyy sosiaaliviranomaisten kannassa. Jos niin on, niin sehän on aivan mieletöntä vääryyttä. Mitä hyötyä silloin ylipäänsä olisi vastustaa huostaanottoa? Se ei kuitenkaan vähennä taistelutahtoani, ehkä jopa päinvastoin. Olen keksinyt uusia tahoja, joista tulen pyytämään apua, mutta niistä myöhemmin lisää.

Vein tänään asiakirja-pyynnön sos.toimeen. Odotan mielenkiinnolla, minkälaisen pinkan paperia saan käsiini ja milloin. Nyt odotan tuskaisesti maanantaita, jolloin pääsen purkamaan pahaa oloani terapeutilleni ja perheneuvolaan. Kysymyksiä on miljoonia, mutta en tiedä löytyykö niihin vastauksia...

Se on todellakin murentunut ja kadonnut tämän episodin myötä. Miten tälläistä voi käydä perheelle, jonka elämässä on kyllä ollut vastoinkäymisiä, mutta joka pääsääntöisesti on aivan tavallinen suomalainen pikkuperhe käsittäen yh-äidin ja 9-vuotiaan pojan? Kun olen tätä asiaa eri foorumeilla kertonut, olen kyllä saanut vastaavia kommentteja, että miten tälläistä voi tapahtua. Tämä alkaa jo olla vanhan toistoa, mutta minun on näköjään hoettava tätä itselleni jatkuvasti, kun ymmärrys ei kulje mukana.

On totta, että vaikean parisuhteen myötä sairastuin masennukseen, mutta siitä huolimatta olen hoitanut lapsen mielestäni (ja monen muunkin mielestä) hyvin. Hänen etunsa on aina mennyt omani edelle, ensin lapsi ja vasta sitten minä. Silloinkin, kun eroselvittelyjen jälkeen masennukseni paheni vaikeaksi ja halusin vain maata peiton alla, en koskaan jättänyt lasta ilman hoitoa. Aina hain hänet päiväkodista sovittuun aikaan, koskaan hänen ei tarvinnut olla ilman ruokaa ja aina hänet iltaisin laitoin ajoissa nukkumaan, että ehti saada riittävästi lepoa ennen seuraavaa päivää. Koskaan aikaisemmin kukaan ei ole vihjannut pienimmälläkään eleellä tai lauseella, että olisin hoitanut lastani huonosti. Ja nyt olen sentään jo huomattavasti paremmassa kunnossa kuin lapseni ollessa päiväkoti-ikäinen. Ai niin, mutta menneethän eivät paina tässä jutussa mitään. Kai.

On totta, että meillä on pojan kanssa ollut (ja varmasti tulee jatkossakin olemaan, sillä murrosikä on ihan tuossa "nurkan takana") vaikeita hetkiä, erimielisyyksiä ja riitaa milloin mistäkin, mutta niitähän on käsittääkseni kaikissa lapsiperheissä. Vai olenko väärässä? Tulee erimielisyyksiä, tunteet kuumenevat, mutta sitten rauhoitutaan (meillä varsin pian), pyydetään anteeksi puolin ja toisin, keskustellaan riitaa aiheuttaneesta asiasta ja elämä jatkuu eteenpäin normaalisti. Vaikkakin sossut yrittävät väittää, että lapsi on käyttänyt minua kohtaan fyysistä väkivaltaa, on se täyttä puppua. Vai löytyykö joku, joka sanoo että jos lapsi kiukuspäissään rajoittamistilanteessa potkaisee tai huitaisee lapasella äitiä (vm. lukee oikein paperissa!) niin se on fyysistä väkivaltaa? Tietenkin olisi vallan ihanteellista, jos lapsi olisi aina samaa mieltä vanhempiensa kanssa eikä koskaan vastustelisi heidän käskyjään, mutta olisiko sellainen käytös normaalia? Huomattavan helppoa olisi myös se, että lapsi suuttuessaan puhisisi pikkuisen ja menisi oma-aloitteisesti omaan huoneeseensa miettimään ja rauhoittumaan, että mitähän tuli tehtyä tai sanottua. Mutta ei kai sosiaalitoimen väkikään voi ajatella, että lapset on valettu yhdestä muotista, että he ovat käytökseltään ja temperamentiltaan samanlaisia? Minun lapseni on luonteeltaan helposti ja nopeasti tulistuva, mutta hän myös rauhoittuu nopeasti ja osaa sen jälkeen pyytää anteeksi ihan käskemättä.

Sossun lähettämässä paperissa lukee seuraavaa: "Neuvottelussa 17.12.2009 todettu, että huostaanotto on tällä hetkellä ainoa, jolla pystytään takaamaan (pojan nimi) turvallinen kasvu ja kehitys. Huostaanoton valmistelu aloitetaan." Siis sosiaalityöntekijät totesivat, en minä. Minulta ei edes kysytty mielipidettä asiaan. Ei keskusteltu vaihtoehdoista, koska heidän mielestään sellaisia ei ole. Eihän minulta tarvinnut mitään kysyä, sillä "olen aina aiemmin ollut hyvin yhteistyökykyinen". Näin sanottiin. Hämmennys oli suuri, kun en enää ollutkaan samaa mieltä heidän hienoista tukitoimistaan.

Voiko lapsen kasvu ja kehitys olla enää turvallisempaa, kuin se nyt on? Onko se turvallisempaa vieraassa paikassa, vieraiden ihmisten hoidettavana? Vieraiden ihmisten, jotka eivät lasta tunne, joilla ei ole lapseen minkäänlaista tunnesidettä ja siksi myöskään lapsen tunteiden ymmärtäminen ja niihin vastaaminen oikealla tavalla ei ole taattua. Onko turvallisempaa kasvaa ilman omaa rakastavaa äitiä, joka ei ole koskaan lapselleen tehnyt mitään pahaa, päinvastoin, yrittänyt aina olla se riittävän hyvä äiti. Kertokaa, hyvät ihmiset, mitä olen tehnyt väärin?

Vuoden viimeiset tunnit ovat menossa, ulkona paukkuu ja välähtelee. Aikaisemmin olen tykännyt katsella ilotulituksia (en niinkään itse niitä ampua), mutta tänään ei voisi vähempää kiinnostaa. Poika on isänsä luona, pääsee siellä ampumaan raketteja, isä kun hanskaa sen homman vähän paremmin :-)

Eilisestä. Aamulla kävin tapaamassa perheneuvolan työntekijääni ja oli ihan hyvä käynti. Itkin sitä, etten saa mistään apua eikä kukaan usko kertomaani. Niinpä tartuimme toimeen ja aloimme kirjata ylös asioita, joissa olen eri mieltä sossujen kanssa. Siinä tunti menikin varsin nopeasti, mutta saimme pari fläppitaulun sivua täyteen tekstiä. Tuntui hyvältä päästä miettimään asioita oikein tarkkaan ja saada ne vielä paperille. Tapaamisemme päätteeksi työntekijäni sanoi, että hänen mielestään minun kannattaa vastustaa huostaanottoa. Se antoi kummasti varmuutta, mutta edelleen olin huolissani siitä, että jos vastustan sijoitusta, poika otetaan hallinto-oikeuden käsittelyn ajaksi väliaikaiseen huostaan.

Tänään postin mukana tuli kirjalliset perusteet huostaanotolle. Raivosin eilen sitä, kun en oikeasti tiedä yhtään mistään mitään, aivan kuin minua pidettäisiin pimennossa asiasta. No, perhenla työntekijäni oli ollut yhteydessä sossuun ja olivat sitten kiireesti toimittaneet paperin postiin. Olin siihen asti ollut melko rauhallinen, mutta paperin luettuani alkoi taas hillitön tärinä ja ahdistus. Se jatkuu edelleen. Miten suuresti sanomisiani olikaan liioiteltu ja paisuteltu! Olisi tehnyt mieli kirkua ja repiä paperi silpuksi, mutta tarvitsen sitä vielä, joten hillitsin mieleni. Aion nimittäin tehdä oman kirjallisen vastineeni vastaukseksi joka ikisestä väitteestä, mitä ovat kirjanneet niin tähän päätökseen kuin aiempiin tämän vuoden tukitoimien loppulausuntoihin. Laitoin sähköpostia perhenlaan ja sain vastaukseksi viestin, että kaupunkimme sosiaalitoimessa pääsääntöisesti lapsi odottaa kotonaan varsinaisen sijoituspaikan löytymistä (näin oli sossu sanonut). No, tuohon en sata-varmasti usko ennen kuin näen, mutta se tietäisi sitä, että poika ei ainakaan heti joudu sijoitukseen, vaikka asiaa vastustaisin.Siis vastustan.

Olen viimepäivinä kovasti miettinyt sossujen huolta jaksamisestani. Onhan se toisaalta ymmärrettävää, sillä olen itse ilmaissut olevani väsynyt, mutten kuitenkaan NIIN väsynyt, että haluaisin poikani jonkun muun huostaan. Olen viimeisen 15 vuoden aikana selvinnyt niin monesta kriisistä, että olen aivan varma selviäväni tästäkin... paitsi jos epäonnnistun yrityksessäni. Nyt keskityn kuitenkin taisteluun.

Ei tuonut tämä päivä apua tilanteeseen. Perheneuvolassa eivät voi tehdä tutkimusta siitä, onko huostaanotosta pojalle hyötyä vai haittaa. Ne tehdään kuulemma lasten psykiatrisella puolella ja sinne päästäkseen pitää ottaa yhteyttä JOHTAVAAN SOSIAALITYÖNTEKIJÄÄN! Mä kuolen, en jaksa tätä tilannetta. Huomenna mulla on aika perhenla:n omalle työntekijälleni, mutta ei siitäkään varmasti mitään hyötyä ole.

Olen ollut koko päivän aivan itkun partaalla enkä ole kyennyt tekemään yhtään mitään tärinältäni. Sitten vielä kun luin tutun lähettämän viestin, jossa hän sanoi huostaanoton olevan varmasti pojan parhaaksi tuntui, että nyt hyppään kaivoon. Mistään ei saa kannustusta ja tukea, ei mistään. Ja mä olen aivan varma, että tässä ollaan tekemässä isoa vääryyttä ja tästä on pojalle todella haittaa.

Aaton aattona soitin hetken mielijohteesta johtavalle sossulle ja kiitin hyvästä joulumielestä, juuri näillä sanoilla. Hän käski ottaa yhteyttä kriisikeskukseen! Sanoin, etten soita yhtään minnekään enää ja toivotin hänelle hyvää joulua. Myöhemmin illalla tuli sitten soitto kriisikeskuksesta, tietysti. Olivat olleet sossussa niin kovin huolissaan pahasta mielestäni!!! Aika pitkään juttelin kriisityöntekijän kanssa, mutta hän pyrki kääntämään asian koko ajan niinpäin, että lapselle tämä on parasta ja että minä en ole kykenevä äiti lasta kasvattamaan riittävän hyvin. Joka puun takaa tulee iskuja suoraan päin naamaa.

"Kaikki" ovat sitä mieltä, että en kykene asettamaan rajoja lapselleni. Olen samaa mieltä, että siinä on ollut omat hankaluutensa lapsen isästä johtuen, mutta ei meillä myöskään täysin ilman rajoja ole oltu. Pojan sanoin "niitä on ollut ihan liikaakin". Kotiintuloajoista pidetään kiinni, läksyt tehdään, nukkumaan mennään ajoissa, kouluun mennään myöskin ajoissa jne. Ihan tavallisia juttuja, mistä käsittääkseni muissakin tavallisissa perheissä pidetään huolta. Tosin minulle on myös herännyt ajatus, että olenkohan nyt ollut jotenkin ihan hakoteillä lapsen kasvatuksessa, mutta sitten taas karistan sen kuvitelman päästäni. Voi kun joku osaisi selittää, miksi minulle on aiemmin sanottu, että olen hvyä äiti ja nyt kuitenkin on päädytty tälläiseen. Ei mene tajuntaan ei sitten millään.  Ehkä sitten ne seikat, että en saa poikaa siivoamaan omaa huonettaan (viikkoraha jää saamatta), tai muistamaan kiitos-sanaa ovat sellaisia, että niitä pitää mennä opettelemaan muualle.

Ah joo, tämä täytyy kirjoittaa muistiin, etten vaan unohda. Kriisityöntekijän kanssa jutellesani keskiviikkona satuin taas päästämään suustani lausahduksen, että minulta ollaan viemässä se ainoa, mikä saa minut nousemaan sängystä aamuisin ja taistelemaan masennusta vastaan. Myöhemmin ajattelin, että tuo nyt ei pidä ihan paikkaansa, sillä kyllä minä sieltä sängystä nousisin aivan varmasti, mutta se on lause, joka kuvaa elämänilon menetystä huostaanoton myötä. Menin aivan sanattomaksi, kun kriisityöntekijä syyllistikin minua siitä, että asetan pojalle hirvittävät paineet, kun hän joutuu olemaan "se ainoa asia". Oikeasti en hetkeen kyennyt sanomaan mitään ja puhelu päättyikin pian sen jälkeen, sillä halut puhumiseen loppuivat siihen. Onko kaikilta viranomaistahon ihmisiltä pudonnut joku ruuvi päästä, kun he laukovat tälläisiä lauseita?

***

Tuli tuossa tauko kirjoittamiseen, kun hyvä ystävä soitti ja juteltiin pitkään asiasta. Onneksi on edes joku muukin kuin vain minä, jonka mielestä olen hyvä äiti lapselleni ja että tämä on ylimitoitettu toimenpide. Ihan pyytämättä hän lupasi ottaa yhteyttä sossuun ja kertoa oman mielipiteensä asiasta. Olemme olleet ystäviä kauan ja hän tietää elämämme koukerot varsin tarkkaan. Sanoin, että kaikki apu otetaan kiitollisuudella vastaan, pahemmaksi tätä tilannetta ei enää saa.

Vapisuttaa ja itkettää, mutta olen saanut kuitenkin hitusen asiaa eteenpäin. Soitin oikeusaputoimistoon ja varasin näin ensialkuun puhelinneuvonta-ajan. Varsinaista käyntiaikaa olisi pitänyt odottaa melkein kuukausi, joten päädyin tähän ratkaisuun. Ja koska en vielä muuta tiedä, kuin että huostaanottoa valmistellaan, minulla ei ole mitään muuta faktaa esitettävänä. Saanpahan ehkä edes jotain neuvoja, miten edetä.

Soitin myös perheneuvolaan ja jätin lastenpsykiatrille soittopyynnön huomiselle. Silloin toivon saavani selville, onko mitään mahdollisuuksia saada poikaa sinne tutkittavaksi. Tiedän, että sinne on hillitön jono, mutta jos tälläisessä tilanteessa voisivat joustaa. Olen miettinyt sitä, että jos perheneuvolasta tulisi lausunto, että huostaanotto on ylimitoitettu "tukitoimi" ja sossu jättäisi sen huomioimatta, vien asian varmasti oikeuteen, jos se vaan jotenkin on mahdollista.

Joulun aikaan meillä meni pojan kanssa olosuhteisiin nähden mukavasti ja hämmästelinkin muutoksia hänen käytöksessään. On lopettanut nimittelemiseni ja kielenkäyttökin on siistiytynyt 98 % entisestä. Teki jopa sellaisia asioita, joita aiemmin olisi vaan odottanut tumput suorina minun tekevän. Kun sitten kehuin häntä tästä, totesi vaan "joskus on aikuistuttava" :-D Olin niin ylpeä lapsestani! Nämä on kuitenkin sellaisia asioita, jotka vain minä olen havainnoinut ja niistä kertoessani kukaan ei usko edistykseen. Olenhan vain surkea masentunut äiti, joka ei mitään osaa eikä mitään ymmärrä. Kuinka saisin ihmiset tajuamaan, että ei masennus ole samaa kuin tyhmyys. Kykenen ajattelemaan täysin järkevästi ja oman lapseni hoidossa olen ihan varmasti asiantuntija. Siinä asiassa olen ollut huippu-tyhmä, että olen ottanut apua vastaan, kun sitä on suoranaisesti tyrkytetty. Kukapa ei niin tekisi?

Joulu meni taas, tällä kertaa ilman joulumieltä. Nyt pelottaa huominen, joka on ihan kohta. No, aamuun on vielä aikaa, mutta kyllä se sieltä tulee. Aion soittaa oikeusaputoimistoon ja kysyä, saisiko sieltä apua taistelussa lastensuojelua vastaan. Ei minua pelota sinne soittaa vaan se, jos eivät pystykään auttamaan. Olen myös miettinyt sitä, että minulla pitäisi olla omat vahvat perusteet sossujen perusteita vastaan. Millä ihmeellä minä sellaiset saan kasaan? Toki osaan kirjoittaa oman mielipiteeni asiasta, mutta riittääkö se? Tuskin.

Oikeasti on tullut sellainen tunne, että nyt kaivetaan esiin kaikki, mitä olen puhunut viimeisen kuuden vuoden aikana. Pahus soikoon, kun kukaan ei vaan silloin sanonut, että "kaikkea mitä sanotte voidaan käyttää teitä vastaan".  Olen jo kuullut erinäisiä kertoja, että "sinä itse olet sanonut...". Varmasti olenkin, mutta entäs kun sanomisiani liioitellaan? Ei kukaan enää usko, kun yritän esittää "lieventäviä asianhaaroja".

Tunteet seilaa laidasta laitaan, välillä asian melkein unohtaa, sitten se taas jysähtää voimalla tajuntaan. Iltaisin olen katsellut nukkuvaa poikaa ja surrut sitä, että kohta hän varmaan joutuu käymään nukkumaan ilman äidin halausta :-(  Siitäkin on minua syytetty, että istun vielä pojan vieressä iltaisin hänen käydessään nukkumaan. Estän kuulemma poikaa itsenäistymästä ja irtautumasta äidistä. Olenkohan oikeasti tehnyt mitään oikein?

Eilen sossut yrittivät viedä lopunkin joulumielen ja siinä aika hyvin onnistuivat. Tänään kuitenkin soitti hyvä tuttu, jonka kanssa juteltuani minut valtasi erittäin vahva tunne siitä, että olen Hyvä Äiti, omalle lapselleni paras sellainen!

Eilen paniikissa, tänään lamassa. Aamulla kävin itkemässä terapeutilleni tätä kaameutta ja paniikki jäi sinne, mutta ei tämä lamakaan kivaa ole. Pitäisi laittaa kotia joulukuntoon, mutta kun sattuneista syistä fiilikset on jossain huitsin nevadassa. Poikakin sanoi viikonloppuna, että odottaa joulua paljon vähemmän kuin ennen. On se pirullista, kun jollakin ammattikunnalla tässä maassa on oikeus pilata toisilta joulumielikin! No, pojan lahjat sain tänään ostettua ja osan ruokatarpeistakin, joten jotain sentään sain aikaiseksi :-)

Nyt iltaa kohden alkaa taas paniikki-fiilis lisääntymään. Olen surffannut netissä ja lukenut tarinoita huostaanotoista ja kauhistellut. Siis hyvä luoja, koska huostaanoton kestoksi tulee "toistaiseksi", se saattaa kestää maksimissaan 9 vuotta!!! Tuo siis sillä laskutoimituksella, että poikani on 9 vuotias ja huostaanotto voi kestään 18 ikävuoteen saakka. Mä en kyllä kestä tätä!

Mia kysyi perusteita huostaanotolle. Virallisia papereitahan ei vielä ole, mutta palaverissa sossut sanoivat perusteiksi masennuksestani johtuvan kyvyttömyyteni asettaa pojalle rajoja, pelkonsa lapsen väkivaltaisesta käytöksestä minua kohtaan (käyttivät sanontaa "henki pois") sekä avohuollon tukitoimien riittämättömyyden. Nuo perusteet ovat mielestäni täysin liioiteltuja. Kerron oman näkemykseni noista seikoista omissa postauksissaan, sillä niistä riittää kerrottavaa.

Nyt pitäisi jotenkin jaksaa tämä ilta loppuun ja yö siihen perään, huomenna on aika terapeutille, onneksi. Lapsen vein tänään pahoilla mielin avohuollon sijoituspaikkaan pitkän sairastamisen jälkeen (siitäkin tuli sanomista), onneksi sitä jaksoa kestää enää muutaman viikon. Asioiden saaman käänteen jälkeen pitäisin lapsen mieluummin kotona, mutta kuulin palaverissa lauseen, että jos en poikaa tuonne sijoituspaikkaan vie, tehdään kiireellinen huostaanotto. SIIS AIVAN KÄSITTÄMÄTÖNTÄ!!! En ymmärrä, mistä sossut ovat saaneet päähänsä, että meillä olisi tuollainen hätä. He olivat niin hillittömän huolissaan jaksamisestani, vaikka yritin kuinka hokea, että "uskokaa jo, kyllä MINÄ jaksan!". Tämä on kuin painajaisunta, joka vaan jatkuu ja jatkuu.

Kirjoitan huomenna lisää.

Viime yö meinasi taas mennä harakoille, sillä ajatusten saaminen pois lapsen menettämisestä ei ole ihan helppoa. Onneksi on keksitty lääkkeet :-( 

Oikeastaan olisi hyvä, jos voisi vaan nukkua. Ei tarvitsisi tuntea tätä ahdistusta. Aina, kun tieto lapsen menettämisestä nousee pintaan, tuntuu kuin iskettäisiin ilmat keuhkoista pihalle. Ei näin voi käydä, ei meille! Surffasin illalla netissä lukemassa kertomuksia sosiaalityöntekijöiden mielivaltaisista päätöksistä lasten huostaanotto-asioissa ja tulin aina vain varmemmaksi siitä, että tässä ollaan tekemässä pahemman luokan virhettä. Mutta miten pieni ihminen voi käydä taistoon tuollaista koneistoa vastaan? Tuntuu, kuin seisoisin Mount Everestin juurella ja ilman minkäänlaista varustusta, harjoitusta ja ohjausta minun pitäisi lähteä kapuamaan sen huipulle. Lisäksi taustalla vielä kangastaisi tieto, että on olemassa aikaraja johon mennessä huippu pitää saavuttaa, mutta kukaan ei kerro sitä aikaa. Jos en pääsisi huipulle ennen ajan loppumista, putoaisin alas minkään voimatta pysäyttää vauhtia.