Viraton Äiti

Niin se aika kuluu, todellakin puolitoista vuotta alkaa olla siitä, kun sossut pamauttivat huostaanotto-ilmoituksensa. Onko aika sitten parantanut haavat? No, pahin " verenvuoto" on lakannut, mutta itse haavat eivät ole parantuneet ja vie varmasti vielä vuosia, ennen kuin häviävät kokonaan (jos koskaan).

Kesäkuussa tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun lastensuojelu-asiakkuutemme lopetettiin. Se ei kuitenkaan poistanut pelkoa, sillä ainahan asiakkuus voidaan aloittaa uudestaan, jos tarvetta ilmenee. Se kävi kyllä erittäin hyvin selväksi. Nykyään joutuu aina miettimään tarkasti, ennen kuin vastaa kysymykseen "miten teillä menee?". Yksinhuoltaja-äitinä pitäisi olla mahdollisuus joskus huokaista ääneen, että on tämä välillä raskasta, mutta itse en voi sellaisesta enää koskaan puhua. Ja miksi puhuisinkaan, onhan elämä esimurkku-ikäisen kanssa kerrassaan ruusuista :-)

Olin kuvitellut pojan koulunkäynnin helpottavan viime vuoden kesäloman ja levon jälkeen, mutta olin väärässä. Jouduin huomaamaan, että kun opettaja on joutunut jostakin syystä kiinnittämään oppilaaseensa erityistä huomiota ei hän kykene lopettamaan sitä siinäkään vaiheessa, kun ei huomiolle olisi mitään tarvista. Niinpä poika, joka oli vielä hauras edellisen talven painajaisen jäljiltä, alkoi taas voimaan huonosti. Onneksi löydän masennuksen keskelläkin voimia puolustaa lastani ja hakea hänelle oikeutta. Saimme järjestettyä luokan vaihdon ja sen jälkeen alkoi sujumaan paremmin. Siltikin olen edelleen huolissani lapseni jaksamisesta, mutta onneksi kesäloma on taas ovella.

Päivä kerrallaan eteenpäin...

Hiukan piti kaivella muistilokeroita, että löysi oikean salasanan blogiin

Meidän elämä on asettunut uomiinsa, kesäloma on ollut pojalle juuri niin leppoisaa ja rentouttavaa aikaa kuin odotin ja toivoinkin. Toivon kovasti, että "akut" latautuvat riittävästi ennen koulun alkua ja neljäs luokka menee mukavammissa merkeissä kuin kolmonen. Ennusmerkit näyttävät ainakin hyviltä.

Kesäkuussa pidetyssä seurantapalaverissa päätettiin lopettaa meidän lastensuojeluasiakkuus!!! No, pitihän sossujen kuitenkin takaportti asettaa, eli asiakkuus voidaan aloittaa uudestaan, jos aihetta ilmee. Mutta joka tapauksessa melkein seitsemän vuotta jatkunut, mielestäni lähes turha lastensuojelun asiakkaana roikkuminen on ohi (syvä huokaisu).

Kiitos kaikille kommentoijille ja mahdollisille muille blogia lukeneille. Blogi jää tänne olemaan muistutukseksi yhteiskunnan julmuuksista, mutta toivon suuresti, ettei koskaan enää tarvitse käyttää tätä kirjoitustilaa samaan tarkoitukseen. Ehkä jossain vaiheessa kirjoittelen tänne meidän kuulumisia, mutta siihen asti jaksamista kaikille, voikaa hyvin!

Lisäsin tuohon sivuun linkkilistan, josta löytyy luettavaa huostaanotto-aiheeseen liittyen.

Johtavan sosiaalityöntekijän sanoin "elämme jatkossa huostaanottouhan alla".  Parempi tuokin kuin tieto siitä, että huostaanottoa valmistellaan, mutta kyllä nuo sanat antavat sossuille luvan ahdistella meitä aina, kun heitä huvittaa.

Pari viikkoa sitten sain pojan opettajalta tiedon, että sossut olivat kyselleet koulukuraattorilta tietoja pojan poissaoloista. Apulaisrehtori oli valistanut opettajaa, että jos tämä ei luovuta tietoja pojan poissaoloista, tulee opettajaan kohdistumaan kurinpidollisia toimia. Aikamoista meininkiä koulumaailmassakin! Minulle myös kerrottiin, että oppilashuoltoryhmä voi tehdä lastensuojeluilmoituksen pojan runsaiden poissaolojen vuoksi. Alkuun näin kovastikin punaista ja yöunet meinasivat mennä, mutta koska tiedän poissaolojen johtuvat vain ja ainoastaan sairastamisista pystyin pitämään itseni jonkinlaisessa kuosissa, vaikka vaikeaa se oli. Keskustelin puhelimitse kuraattorin kanssa ja pyysin häntä ilmoittamaan, jos tekevät lastensuojeluilmoituksen. Päättivät kuitenkin olla sitä tekemättä ja lähettivät poissaolot tiedonantona sossuun. Vielä ei ole kuulunut sieltä suunnalta mitään aiheeseen liittyen. Ja jos kuuluukin, vastaisku on tulossa toukokuussa, jolloin meillä on seuraava seurantapalaveri sossussa. Sinne saan tuekseni oman työntekijäni sekä lastenpsykiatrin perheneuvolasta. Jälkimmäinen yhdessä pojan terapeutin kanssa vahvisti olettamukseni siitä, että pojan lukuisat sairastelut viime talvena johtuivat avohuollon tukitoimien ja huostaanottouhan aiheuttamasta sietämättömästä stressistä. Perheneuvolassa ollaan sitä mieltä, että meihin kohdistuva jatkuva uhka on saatava loppumaan ja meidän on annettava elää tavallista, rauhallista elämää. Suunnaton paino on vierähtänyt harteiltani, kun olen huomannut, että edes joku "virallinen" taho on ymmärtänyt tämän vääryyden ja on meidän puolellamme meitä auttamassa.

Pojan viime syksynä tapahtuneen diabeteksen puhkeamisen vuoksi aloitettu "kriisiterapia" päättyi maaliskuun lopussa ja terapeutti, joka on tavannut poikaani nyt yhteensä kolmen ja puolen vuoden ajan, totesi pojan olevan niin terve ja normaali kuin vain voi olla. Se oli jälleen kerran mukavaa ja huojentavaa kuultavaa, kun viime kuukausien aikana mielessä on pyörinyt vaikka mitä. Loppulausunto terapeutilta menee myös lastensuojeluun, joten siinä sitten sossuille mustaa valkoisella, että poikani ei todellakaan ole pitkäkestoisen psykoterapian tarpeessa.

Pojan sairastelut loppuivat samaan aikaan, kun viimeinenkin meneillään ollut tukitoimi päättyi. Sekin kertoo osaltaan siitä, että poika on ollut viime elokuusta lähtien todella kovan paineen alla. Onhan se nyt selvää, että kun aikuinenkaan ei meinannut niitä "tukitoimia" jaksaa, niin miten pieni poika? Jotenkin tuntuu siltä, että me aikuiset ( tai NE aikuiset) unohtavat, että lapset ovat samanlaisia ihmisiä kuin mekin ja voivat väsyä ja stressaantua aivan yhtälailla. He eivät vain osaa ilmaista pahaa oloaan sanoin, vaan se näkyy käytöksessä ja siitä sitten kaiken maailman asiantuntijat vetävät täysin vääränlaisia johtopäätöksiä. Toivon totisesti, että elämämme alkaa nyt rauhoittumaan ja kesän aikana saamme kerättyä voimia taas uuteen syksyyn ja talveen, jotka toivottavasti ovat täysin erilaisia kuin edelliset.

En ole saanut kirjoitettua aiemmin, sillä olen yrittänyt työntää tämän painajaisen jonnekin taka-alalle. Nyt tilanne on rauhoittunut sen verran, että pystyn taas kertomaan viime aikaisista tapahtumista ja vähän muustakin. Aloitan siitä muusta :-)

Aloittaessani taistelua lapsestani pyysin sos.toimesta kopiot kaikista meitä koskevista asiakirjoista. Osa oli ennestään tuttua, mutta löytyipä sieltä muutamia mielenkiintoisiakin kirjoitelmia. Kaiken huippu oli kuitenkin ns. "asiantuntijaryhmän" kokoontumisesta tehdyt muistiinpanot, jotka oli kirjannut johtava sosiaalityöntekijä. Asiantuntijaryhmä lainausmerkeissä, koska mielestäni hommassa ei ollut mitään asiantuntijuutta havaittavissa. Asiaamme oli käsitelty sosiaalityöntekijöiden varsin värittyneiden kertomusten perusteella tapaamatta minua tai lasta, joten jälki on myös sen  näköistä. Vai voiko seuraavasta olla muuta mieltä:

"Asiantuntijaryhmä kiinnitti huomiota siihen, että (pojan nimi) on jo saanut isältä väkivaltamalllia ja 1)väkivaltainen toiminta tulee leviämään muuallekin kuin äitiin kohdistuvana. Ryhmä totesi myös, että (pojan nimi) 2)toimii jo nyt isänsä tavoin.  On myös huomioitava 3)geneettinen perimä..."

Omat kommenttini:

1) Mistä ihmeen kristallipallosta tämä ryhmä on katsonut, että väkivaltainen toiminta TULEE leviämään muuallekin? Ei kai sellaista kukaan pysty ennustamaan?

2) Jos poika toimisi isänsä tavoin, olisin hänet jo aikaa sitten lähettänyt sijoitukseen.

3) Tämä on ihan huippua, siis geneettinen perimä! Kysyin palaverissa, että minkähän geenin poika on perinyt ja vastaus oli, että väkivalta-geenin!!! Jos sellainen geeni olisi olemassa, se pitäisi ensin pojastani löytää ja sen lisäksi se pitäisi löytää myös pojan isästä, sillä eihän poika sitä muuten olisi voinut periä.

"4)(Pojan nimi) tarvitsee jatkossa terapiaa."  Oma kommenttini: Jos asiantuntijaryhmä on ollut tätä mieltä, niin minkähän vuoksi sos.työntekijät niin kovasti myöhemmin pidetyssä palaverissa vastustivat terapian järjestämistä pojalle? Ei ymmärrä...

"5)(Pojan nimi) on hyvin omaehtoinen ja vaikuttaa siltä, että käyttää diabetesta aseena. Diabetes antaa muutenkin haastetta. 6)Jaksaako äiti pidemmän päälle huolehtia ruuasta ja kaikesta muusta sairauteen liittyvästä."

Omat kommenttini:

5) Tämä johtopäätös on vedetty yhdestä kerrasta, kun poika avohuollon sijoituspaikassa kokeili ohjaajia ja leikillään kieltäytyi pistämästä insuliinia ennen ateriaa.

6) Jos tämä olisi esitetty minulle kasvotusten, olisin saanut sen luokan kohtauksen, että siitä olisivat kirjoittaneet iltapäivälehdetkin.

Tuolta välistä vielä yksi lause:

"Myös äiti vaikuttaa tarvitsevan enemmän tukea kuin mitä tämänhetkinen terapia mahdollistaa." Oma kommenttini: On se kummallista, että jotkut "asiantuntijat" voivat sanoa näin tapaamatta minua. Luulisi oman terapeuttini ja psykiatrini kehottaneen minua hakeutumaan lisähoitoon, jos siihen olisi ollut tarvetta, mutta kumpikaan ei ole sellaista ehdottanut.

Olen aiemmin arvostanut eri alojen asiantuntijoita, mutta tämän ryhmän tapaamisen muistiinpanot luettuani arvostukseni on kyllä romahtanut pohjalukemiin. En yhtään ihmettele, että Suomessa tehdään niin paljon turhia huostaanottoja, jos kaikissa kunnissa mielipiteitään esittää samantasoinen joukko asiantuntijoita kuin meillä. Mutta toisaalta, hehän tekevät johtopäätöksensä niiden seikkojen perusteella, mitä heille esitetään, eli syyttävä sormi osoittaa jälleen kerran sosiaalityöntekijöihin.

Pelätty palaveri takana ja vielä hengissä! Oksetus-aste oli kyllä melkoinen, mutta pystyin pitämään itseni rauhallisena ja asiallisena ja selvittämään meidät kunnialla koitoksen läpi. Seuraava "tarkistus" sovittiin toukokuulle, silloin jälleen palaverin muodossa.

Mulla on paljon kirjoitettavaa kaikesta tästä, mutta nyt on kyllä virta niin vähissä, että täytyy lähteä nukkumaan. Palaan asiaan toisena päivänä.

Torstaina, 4.3, olen menossa sossuun kuulemaan, miten meidän pitää elää pojan kanssa, että huostaanottoa ei tarvitse toteuttaa. Odotan suurella mielenkiinnolla! Johtavan sossun sanoin "elätte nyt huostaanottouhan alla". Järkyttävää, mutta ei jaksa enää minua pahemmin heilauttaa. Meillä on pojan kanssa mennyt nyt tosi hyvin,  kun sossun järjestämät avohuollon tukitoimet on ainakin toistaiseksi poissa kuvioista ja elämä on siltä osin rauhoittunut.

Yritän lähipäivinä kirjoitella tänne muutamia varsin hätkähdyttäviä juttuja, joita meistä on kirjattu lastensuojelun muistiinpanoihin. Niitä on hämmästelty paikassa jos toisessa.

Vielä ennen nukkumaan menoa täytyy kirjoittaa viimeisimmät kuulumiset ja ne ovat tällä kertaa, yllätys yllätys, melko hyviä :-) (Ollaan oltu pojan kanssa molemmat mahataudissa ja siksi en ole jaksanut tännekään kirjoitella.)

Viime keskiviikkona oli pelottava palaveri sossussa. Sain sinne onneksi mukaan asianajajani oikeusaputoimistosta, joten yksin ei tarvinnut mennä puolustautumaan. Palaverin aiheena oli se, missä ylipäänsä huostaanotto-asiassa mennään. En muista juuri nyt, kerroinko täällä kirjoittaneeni sossuille harkintapyynnön ja sen pohjalta lähdettiin asiaa käsittelemään. Tilanteesta huolimatta pystyin pysymään suht rauhallisena ja esittämään kysymykseni ja kommenttini asiallisesti. Asianajajalla oli todella hyviä kysymyksiä ja toteamuksia. Kirjoitan toisena päivänä niistä kummallisuuksista, mitä meistä on kirjoitettu lastensuojelun asiakirjoihin.

Lopputulos: koska minä niin voimallisesti vastustan huostaanottoa, otetaan asiassa aikalisä. Tarkoittaa sitä, että seurataan tilannetta ja sitä, miten meillä menee. Ollaan luonnollisesti suurennuslasin alla, mutta viis siitä. Ollaan oltu äärettömän onnellisia, että vihdoin päästiin rauhaan. Tämä viikonloppu tuntui suorastaan ruhtinaalliselta, kun oltiin toivuttu sairaudesta eikä koko ajan mieltä painanut hirvittävä pelko.

Jo minulle on sanottu, että odota vaan, kyllä sieltä uudestaan isketään. Itse olen kuitenkin (ehkä sinisilmäisesti) sitä mieltä, että koska meillä ei mitään syytä huostaanottoon ole, ei meidän kimppuun enää käydä. Syy tulisi ainakin olemaan aivan yhtä käsittämätön kuin tähänkin asti.

Nyt nukkumaan :-)

Olen taas mietiskellyt tätä meidän juttua monelta kantilta ja on tullut aika kirjoittaa niitä muistiin. Ensin kuitenkin vastaan Saaralle, joka mietti pojan terapian tarvetta ja perhetyöntekijöiden astumista meidän elämään.

Aloitan aikajärjestyksessä perhetyöntekijöistä. Noin vuosi sitten minulle soitti silloinen sosiaalityöntekijä kyselläkseen kuulumisia. Koska nykyistä lääkitystäni ei vielä silloin oltu aloitettu olin huonommassa kunnossa kuin nyt ja kerroin tietysti väsymyksestäni. Siitä sitten seurasi se, että hän onnistui puhumaan minut ympäri ja suostumaan perhetyön aloitukseen. En olisi sitä halunnut, mutta liian kilttinä (olen kärsinyt siitä koko ikäni) ihmisenä en osannut pistää vastaan. Siinä syy, kertomani masennuksesta johtuva väsymys.

Seuraava suoraan pojan diabetes-lääkärin lausunnosta: "(Lapsen nimi) sairastunut krooniseen pitkäaikaissairauteen, joka tuonut esiin ristiriitaisia tunteita. Kysellyt kotona, miksi juuri hänelle tämä sairaus ja ollut vihainen asiasta. Kokonaisuus arvioiden suosittelisin (lapselle) terapian jatkamista. Terapian tarve tullee olemaan useamman vuoden ajan, frekvenssi? Tarvitsee seurantaa, miten jaksaa hoitoa, jossa usein useamman kuukauden, tai muutaman vuoden hoidon jälkeen tulee vaikeampia vaiheita."  Olin melkoisen hämmästynyt sairaalassa ollessamme, kun terapia tuli puheeksi, mutta koska olen varsin terapia-myönteinen en sitä sen kummemmin käynyt ihmettelemään. Nyt ollaan siinä vaiheessa, että viime tiistaisen sossun ja perheneuvolan välisen väännön jälkeen suostuivat (siis sossu)  tämän vuoden maaliskuun loppuun asti kestävään terapiajaksoon. Kas huhtikuussa poika saattaa olla jo sijoituksessa, eikä siitä syystä ehkä pääse silloin enää terapiaan! (Pojan terapeutti yritti saada edes yhteensä puolen vuoden jaksoa, eli huhtikuun loppuun asti.)

Viikonloppuna poika oli isänsä luona ja minulla oli aikaa mietiskellä asioita. Pohdin kovasti tuota jatkuvasti esiin nostettua väsymys-asiaa ja sitä väitettä, että "äidin voimavarat ovat lopussa". Vm. väitettä en allekirjoita alkuunkaan. Voimavarani eivät todellakaan ole lopussa, eivätkä ole koskaan olleetkaan, jos puhutaan lapsen hoitamisesta ja kasvatuksesta. Väsynyt olen toki ollut. Tajusin viikonloppuna, että masennuksestani johtuen pienetkin erimielisyydet pojan kanssa ovat tuntuneet aiemmin valtaisilta ja ovat aiheuttaneet suunnatonta ahdistusta. Tämä ei ole mitään tilanteen aiheuttamaa puolustelua, vaan aivan totisinta totta. Ymmärrän sen nyt, kun nykyisen lääkityksen (aloitettu n. vuosi sitten) avulla vointini on huomattavasti parempi kuin kertaakaan vuoden 2005 jälkeen. Erimielisyytemme eivät ole olleet sen kummempia kuin mitä kaikissa lapsiperheissä esiintyy. Totta kai lapseen on vaikuttanut se, etten ole ollut rajojen asettamisessa yhtä jämäkkä, kuin joku terve äiti, mutta ei poika siitä huolimatta missään pellossa ole elänyt.

Meille kerrottiin ensimmäisen kerran huostaanotosta 23.11 ja sen jälkeen elämässämme on tapahtunut iso muutos. (Suosittelen masennuksen hoitoon sosiaaliviranomaisten huostaanotto-sokkihoitoa, taatusti tehoaa.) Muutos johtuu varmasti siitä, että viimeisen kahden kuukauden aikana olen joutunut todella miettimään elämäämme ja tehtävääni äitinä ja kasvattajana ja moni asia on minulle auennut aivan uudessa valossa. Vointini koheneminen on antanut siihen mahdollisuuden. Vuosi sitten tähän aikaan en olisi voinut kuvitellakaan kirjoittavani sivutolkulla tästä aiheesta.  Tämä blogi kun ei ole ainoa, mitä olen kirjoittanut. Nyt tietysti joku ajattelee, miten minun ajatteluni lapseen vaikuttaa, mutta kyllä se vaan vaikuttaa. Kun olen herännyt huomaamaan puutteeni kasvattajana olen tietysti pyrkinyt niitä korjaamaan ja se on vaikuttanut myös lapseen. Pystyn kohtaamaan pojan kiukkukohtaukset ahdistumatta ja aikaisemman huudon sijasta pystyn rauhallisesti käyttäytymällä rauhoittamaan myös lapsen. Olen ollut itsestäni todella ylpeä huomatessani, että pystyn siihen.

Mutta miten saada sosiaaliviranomaiset ymmärtämään, että meidänkin elämässämme voi tapahtua muutosta? Tuhannen taalan kysymys...

Viime viikolla iski "taisteluväsymys": hillitön päänsärky ja uupumus. Pelottaa sanoa tuota "ääneen", sillä enhän enää koskaan saa olla väsynyt, ainakaan julkisesti. Eihän sitä tiedä, minkä nurkan takana luuraa sosiaaliviranomainen ja kirjoittaa papereihin äidin voimien olevan lopussa. Mutta minä olen ollut väsynyt taistelemaan yhteiskuntaa vastaan, en pojan hoitamisesta. Siitä ollaan oltu onnellisia, että sossun järjestämät avohuollon tukitoimet ovat takana ja saadaan olla rauhassa... siis vähän aikaa.

Tiistaina oli palaveri pojan terapiasta ja siellä piti taas kohdata sosiaalihirmut. Tuossa palaverissa annoin johtavalle s:lle kirjoittamani viisi-sivuisen harkintapyynnön. Sen kirjoittaminen vei yllättävän paljon voimia enkä siksi ole tänne jaksanut kirjoittaa. Tuohon harkintapyyntöön kirjoitin oman kantani kaikkiin sossun esittämiin väitteisiin meidän ongelmistamme ja olin aikaansaannokseeni erittäin tyytyväinen. Siitä huolimatta on loppuviikosta jälleen iskenyt hillitön pelko ja paniikki. En usko, että kirjoituksestani on mitään hyötyä, mahtavat hymähdellä sitä lukiessaan. On aivan hirveä tunne, kun tietää ettei saa niitä hirviöitä uskomaan, että olen aivan tosissani, että ne kertomani asiat ovat totta eivätkä tilanteen aiheuttamaa uskottelua. Nyt olen taas ollut epätoivoinen siitä, kun tuntuu ettei minulla ole ketään, joka voisi tässä tilanteessa auttaa. Olen ihan yksin sitä valtavaa koneistoa vastaan.

Ensi viikolla kuitenkin tapahtuu sen verran uutta, että keskiviikkona minulla on vihdoin tapaaminen asianajajan kanssa. Siis ajatelkaa, menen oikeusaputoimistoon taistelemaan oikeudesta kasvattaa omaa lastani!!! Tämä on niin käsittämätöntä, että pää on haljeta sitä ajatellessa. Olen kerran jo joutunut lapsesta taistelemaan hakiessani yhteishuoltajuuden muuttamista yksinhuoltajuudeksi, mutta tällä hetkellä tuntuu, että se ei ollut mitään tähän verrattuna.

En osaa sanoin kuvata, miten paljon mua pelottaa tällä hetkellä. Meidän elämä on ihan pian tuhoutumassa, särkymässä palasiksi. Minun rakas lapseni joutuu vieraiden ihmisten huostaan, ties minkälaiseen ympäristöön, ties minkälaisten lasten keskelle. Hän, joka ei ole koskaan tehnyt mitään väärää. Ei näpistänyt kaupasta, ei käyttänyt päihteitä, ei jättänyt menemättä kouluun, ei tehnyt kenellekään mitään pahaa... Ja ne sosiaalihirviöt luulevat tekevänsä hyvän teon! Hyvän teon, joka tuhoaa sekä minun, että elämänsä alkutaipaleella olevan lapsen tulevaisuuden. Mistä ihmeestä löydän voimia kestää tämän...?

Aloin taas miettimään sitä, mitä tämä kaikki vaikuttaa poikaan ja sitten tuli itku, taas kerran. Kuinkakohan monta kertaa vielä joutuu itkemään? Äidin tuska on hirvittävä, kun ajattelee lapselle tehtävää vääryyttä, suoranaista pahaa. Ja vielä ihan laillisesti!?

Lapseni on yhdeksän ja puolen vuoden elämänsä aikana joutunut kokemaan monta kriisiä. Ensimmäiset 3 ja puoli vuotta hän joutui kuuntelemaan vanhempien riitoja ja katsomaan, kun isä pahoinpiteli äitiä. Siitä seurasi traumoja, joista hän selvisi kolme vuotta kestäneen  terapian avulla. Viime helmikuussa hän joutui elämänsä ensimmäistä kertaa sairaalaan ja leikkaukseen pahan umpilisäkkeen tulehduksen vuoksi. Heti tämän jälkeen perhetyöntekijät alkoivat piinaamaan meitä. Samoihin aikoihin pojan ärtyisyys alkoi lisääntyä ja näin jälkeenpäin on helppo yhdistää se puhkeamassa olevaa diabetekseen. Kesän jälkeen raskas viiden viikon päiväkuntoutus-jakso, jolloin diabeteksen oireita oli jo havaittavissa, mutta en vielä silloin sitä älynnyt. Jälkiviisaus on paras viisaus. Kuntoutusjakson jälkeen siirtyminen avohuollon sijoitukseen, joka oli pojalle todella pelottava ja ahdistava kokemus. Muutama viikko sen aloittamisen jälkeen tieto sairastumisesta diabetekseen sekä sitä seurannut sairaalajakso ja säännöllisyyttä vaativan hoidon opettelu. Ja sitten se lopullinen niitti, kun yhtäkkiä ilmoittiin huostaanotosta.

Miten voi pieni poika kestää henkisesti tälläisen, kun aikuisellakin on vaikeaa? Diabetes-lääkäri kirjoitti pojalle lähetteen terapiaan, jonka kesto olisi useita vuosia johtuen sairastumisesta krooniseen pitkäaikaissairauteen. Sairastuminen sellaiseen sairauteen, jonka hoitamatta jättäminen voi johtaa kuolemaan, on sairastuneelle vakava kriisi. Tulossa on murrosikä, joka ei aivan varmasti helpota asiaa. Ja entäs kun päälle lisätään se, että lapsi aiotaan viedä pois kotoa, ties minne, eroon äidistä (ja isästäkin), voiko sellainen olla tuhoamatta pojan mielenterveyden? Voin vain kuvitella, mitä se vaikuttaa käytökseen siellä sijoituspaikassa, ei ainakaan positiivisesti. Sitten sitä tietenkin luullaan aggressiivisen luonteen tai jonkun muun vastaavan aiheuttamaksi ja sijoitus jatkuu ja jatkuu ja... Tuota kaikkea kun ajattelen iskee aivan sietämätön epätoivo. Tekisi mieli karjua ja huutaa ja ravistella niitä kammottavia, virkaintoisia hirviöitä, jotka meille aiheuttavat tälläistä tuskaa. Ovatko he ihmisiä ollenkaan? Kykenevätkö he ollenkaan ajattelemaan tekonsa seurauksia niin kuin minä ajattelen? Ajattelevatko he ollenkaan sitä, että tuolla lapsella on edessään koko elämä ja minkälainen siitä muodustuu, kun jo alkutaipaleesta tehdään painajaismainen.

Näitä miettiessäni lisääntyy enenevässä määrin mielessäni varmuus siitä, että minä taistelen ja vielä senkin jälkeen taistelen. Näytän niille hirviöille, minkälainen on äiti, joka haluaa suojella lastaan. Se äiti, joka ennen oli niin yhteistyökykyinen...

Tänään on taas ollut sellainen päivä, että itku on meinannut tulla vähän väliä. Ei varsinaisesti mitään ihmeellistä uutta ole tapahtunut, on vain niin alakuloinen mieli.

Aamulla sosiaalityöntekijät kuulivat isän mielipidettä huostaanotto-asiassa ja se on kyllä hyvin samanlainen minun mielipiteeni kanssa. Se oli varmasti harmittavaa sossuille, sillä aiheuttaa heille lisää työtä, kun eivät voikaan poikaa noin vain sijoittaa pois.

Aamupäivällä soitin sosiaaliasiamiehelle ja kyselin neuvoa. Muutaman asian kuulin, mitä en ollut aiemmin tiennyt, mutta ne eivät varsinaisesti tätä tilannetta muuta mihinkään.

Epätoivoani on tänään pahentanut mm. se, että olen lukenut niin paljon kirjoituksia (ja saanut kommentteja toisaalla), että hovioikeus ei pahemmin perusta vanhempien mielipiteistä vaan pitäytyy sosiaaliviranomaisten kannassa. Jos niin on, niin sehän on aivan mieletöntä vääryyttä. Mitä hyötyä silloin ylipäänsä olisi vastustaa huostaanottoa? Se ei kuitenkaan vähennä taistelutahtoani, ehkä jopa päinvastoin. Olen keksinyt uusia tahoja, joista tulen pyytämään apua, mutta niistä myöhemmin lisää.

Vein tänään asiakirja-pyynnön sos.toimeen. Odotan mielenkiinnolla, minkälaisen pinkan paperia saan käsiini ja milloin. Nyt odotan tuskaisesti maanantaita, jolloin pääsen purkamaan pahaa oloani terapeutilleni ja perheneuvolaan. Kysymyksiä on miljoonia, mutta en tiedä löytyykö niihin vastauksia...

Se on todellakin murentunut ja kadonnut tämän episodin myötä. Miten tälläistä voi käydä perheelle, jonka elämässä on kyllä ollut vastoinkäymisiä, mutta joka pääsääntöisesti on aivan tavallinen suomalainen pikkuperhe käsittäen yh-äidin ja 9-vuotiaan pojan? Kun olen tätä asiaa eri foorumeilla kertonut, olen kyllä saanut vastaavia kommentteja, että miten tälläistä voi tapahtua. Tämä alkaa jo olla vanhan toistoa, mutta minun on näköjään hoettava tätä itselleni jatkuvasti, kun ymmärrys ei kulje mukana.

On totta, että vaikean parisuhteen myötä sairastuin masennukseen, mutta siitä huolimatta olen hoitanut lapsen mielestäni (ja monen muunkin mielestä) hyvin. Hänen etunsa on aina mennyt omani edelle, ensin lapsi ja vasta sitten minä. Silloinkin, kun eroselvittelyjen jälkeen masennukseni paheni vaikeaksi ja halusin vain maata peiton alla, en koskaan jättänyt lasta ilman hoitoa. Aina hain hänet päiväkodista sovittuun aikaan, koskaan hänen ei tarvinnut olla ilman ruokaa ja aina hänet iltaisin laitoin ajoissa nukkumaan, että ehti saada riittävästi lepoa ennen seuraavaa päivää. Koskaan aikaisemmin kukaan ei ole vihjannut pienimmälläkään eleellä tai lauseella, että olisin hoitanut lastani huonosti. Ja nyt olen sentään jo huomattavasti paremmassa kunnossa kuin lapseni ollessa päiväkoti-ikäinen. Ai niin, mutta menneethän eivät paina tässä jutussa mitään. Kai.

On totta, että meillä on pojan kanssa ollut (ja varmasti tulee jatkossakin olemaan, sillä murrosikä on ihan tuossa "nurkan takana") vaikeita hetkiä, erimielisyyksiä ja riitaa milloin mistäkin, mutta niitähän on käsittääkseni kaikissa lapsiperheissä. Vai olenko väärässä? Tulee erimielisyyksiä, tunteet kuumenevat, mutta sitten rauhoitutaan (meillä varsin pian), pyydetään anteeksi puolin ja toisin, keskustellaan riitaa aiheuttaneesta asiasta ja elämä jatkuu eteenpäin normaalisti. Vaikkakin sossut yrittävät väittää, että lapsi on käyttänyt minua kohtaan fyysistä väkivaltaa, on se täyttä puppua. Vai löytyykö joku, joka sanoo että jos lapsi kiukuspäissään rajoittamistilanteessa potkaisee tai huitaisee lapasella äitiä (vm. lukee oikein paperissa!) niin se on fyysistä väkivaltaa? Tietenkin olisi vallan ihanteellista, jos lapsi olisi aina samaa mieltä vanhempiensa kanssa eikä koskaan vastustelisi heidän käskyjään, mutta olisiko sellainen käytös normaalia? Huomattavan helppoa olisi myös se, että lapsi suuttuessaan puhisisi pikkuisen ja menisi oma-aloitteisesti omaan huoneeseensa miettimään ja rauhoittumaan, että mitähän tuli tehtyä tai sanottua. Mutta ei kai sosiaalitoimen väkikään voi ajatella, että lapset on valettu yhdestä muotista, että he ovat käytökseltään ja temperamentiltaan samanlaisia? Minun lapseni on luonteeltaan helposti ja nopeasti tulistuva, mutta hän myös rauhoittuu nopeasti ja osaa sen jälkeen pyytää anteeksi ihan käskemättä.

Sossun lähettämässä paperissa lukee seuraavaa: "Neuvottelussa 17.12.2009 todettu, että huostaanotto on tällä hetkellä ainoa, jolla pystytään takaamaan (pojan nimi) turvallinen kasvu ja kehitys. Huostaanoton valmistelu aloitetaan." Siis sosiaalityöntekijät totesivat, en minä. Minulta ei edes kysytty mielipidettä asiaan. Ei keskusteltu vaihtoehdoista, koska heidän mielestään sellaisia ei ole. Eihän minulta tarvinnut mitään kysyä, sillä "olen aina aiemmin ollut hyvin yhteistyökykyinen". Näin sanottiin. Hämmennys oli suuri, kun en enää ollutkaan samaa mieltä heidän hienoista tukitoimistaan.

Voiko lapsen kasvu ja kehitys olla enää turvallisempaa, kuin se nyt on? Onko se turvallisempaa vieraassa paikassa, vieraiden ihmisten hoidettavana? Vieraiden ihmisten, jotka eivät lasta tunne, joilla ei ole lapseen minkäänlaista tunnesidettä ja siksi myöskään lapsen tunteiden ymmärtäminen ja niihin vastaaminen oikealla tavalla ei ole taattua. Onko turvallisempaa kasvaa ilman omaa rakastavaa äitiä, joka ei ole koskaan lapselleen tehnyt mitään pahaa, päinvastoin, yrittänyt aina olla se riittävän hyvä äiti. Kertokaa, hyvät ihmiset, mitä olen tehnyt väärin?

Aloitetaan hyvistä. Mulla oli tänään puhelinaika oikeusaputoimistoon. Kerroin asianajajalle tästä meneillään olevasta jutusta ja hän sanoi asian kyllä kuuluvan heille. Sain sitten varattua ajan ja se on 27.1. Siihen mennessä pitää haalia kaikki paperit kasaan. Toinen hyvä asia oli se, että saan pojan tästä nykyisestä avohuollon sijoitusyksiköstä kotiin jo keskiviikkona eikä vasta perjantaina, kuten aiemmin oli mietitty. Ihanaa, poika pääsee torstaina kotoa kouluun.

Huono asia on sitten se, että tuolla em. paikassa juttelin tänään pitkään entisen tukitoimi-paikkamme (avohuollon päiväkuntoutus-yksikkö) työntekijän kanssa. Häneen jollakin tavalla luotan, sillä se jakso meni kohtuullisen hyvin, vaikka hemmetin raskas olikin. Mutta on se vaan vaikeaa saada ihmiset ymmärtämään, että ei ole mitään hätää, että meillä menee pojan kanssa ihan hyvin ja minäkin jaksan. Olenhan tähänkin asti jaksanut. Ja nyt jaksan taistella. Kovasti hän yritti minulle selittää, että enhän minä poikaa huostaanotossa menetä ja että tilannetta seurataan koko ajan ja kotiutus tehdään heti, kun se on mahdollista. Mutta kun se on minulle sama, kuin menettäisin lapsen! Ja jos sossu sanoo lapselle, että "se juuri on vaikea kysymys, pääseekö tämä sijoituspaikasta kotiin", niin ei se nyt kamalan hyvältä kuulosta, ei ainakaan minun korviini.

Tällä viikolla ei sitten muuta "virallista" tapahdukaan, eli voin keskittyä papereiden keräämiseen. Ensi maanantaina menen taas perheneuvolaan, jossa toivottavasti saadaan asiaa hitusen eteenpäin.

Vuoden viimeiset tunnit ovat menossa, ulkona paukkuu ja välähtelee. Aikaisemmin olen tykännyt katsella ilotulituksia (en niinkään itse niitä ampua), mutta tänään ei voisi vähempää kiinnostaa. Poika on isänsä luona, pääsee siellä ampumaan raketteja, isä kun hanskaa sen homman vähän paremmin :-)

Eilisestä. Aamulla kävin tapaamassa perheneuvolan työntekijääni ja oli ihan hyvä käynti. Itkin sitä, etten saa mistään apua eikä kukaan usko kertomaani. Niinpä tartuimme toimeen ja aloimme kirjata ylös asioita, joissa olen eri mieltä sossujen kanssa. Siinä tunti menikin varsin nopeasti, mutta saimme pari fläppitaulun sivua täyteen tekstiä. Tuntui hyvältä päästä miettimään asioita oikein tarkkaan ja saada ne vielä paperille. Tapaamisemme päätteeksi työntekijäni sanoi, että hänen mielestään minun kannattaa vastustaa huostaanottoa. Se antoi kummasti varmuutta, mutta edelleen olin huolissani siitä, että jos vastustan sijoitusta, poika otetaan hallinto-oikeuden käsittelyn ajaksi väliaikaiseen huostaan.

Tänään postin mukana tuli kirjalliset perusteet huostaanotolle. Raivosin eilen sitä, kun en oikeasti tiedä yhtään mistään mitään, aivan kuin minua pidettäisiin pimennossa asiasta. No, perhenla työntekijäni oli ollut yhteydessä sossuun ja olivat sitten kiireesti toimittaneet paperin postiin. Olin siihen asti ollut melko rauhallinen, mutta paperin luettuani alkoi taas hillitön tärinä ja ahdistus. Se jatkuu edelleen. Miten suuresti sanomisiani olikaan liioiteltu ja paisuteltu! Olisi tehnyt mieli kirkua ja repiä paperi silpuksi, mutta tarvitsen sitä vielä, joten hillitsin mieleni. Aion nimittäin tehdä oman kirjallisen vastineeni vastaukseksi joka ikisestä väitteestä, mitä ovat kirjanneet niin tähän päätökseen kuin aiempiin tämän vuoden tukitoimien loppulausuntoihin. Laitoin sähköpostia perhenlaan ja sain vastaukseksi viestin, että kaupunkimme sosiaalitoimessa pääsääntöisesti lapsi odottaa kotonaan varsinaisen sijoituspaikan löytymistä (näin oli sossu sanonut). No, tuohon en sata-varmasti usko ennen kuin näen, mutta se tietäisi sitä, että poika ei ainakaan heti joudu sijoitukseen, vaikka asiaa vastustaisin.Siis vastustan.

Olen viimepäivinä kovasti miettinyt sossujen huolta jaksamisestani. Onhan se toisaalta ymmärrettävää, sillä olen itse ilmaissut olevani väsynyt, mutten kuitenkaan NIIN väsynyt, että haluaisin poikani jonkun muun huostaan. Olen viimeisen 15 vuoden aikana selvinnyt niin monesta kriisistä, että olen aivan varma selviäväni tästäkin... paitsi jos epäonnnistun yrityksessäni. Nyt keskityn kuitenkin taisteluun.

Ei tuonut tämä päivä apua tilanteeseen. Perheneuvolassa eivät voi tehdä tutkimusta siitä, onko huostaanotosta pojalle hyötyä vai haittaa. Ne tehdään kuulemma lasten psykiatrisella puolella ja sinne päästäkseen pitää ottaa yhteyttä JOHTAVAAN SOSIAALITYÖNTEKIJÄÄN! Mä kuolen, en jaksa tätä tilannetta. Huomenna mulla on aika perhenla:n omalle työntekijälleni, mutta ei siitäkään varmasti mitään hyötyä ole.

Olen ollut koko päivän aivan itkun partaalla enkä ole kyennyt tekemään yhtään mitään tärinältäni. Sitten vielä kun luin tutun lähettämän viestin, jossa hän sanoi huostaanoton olevan varmasti pojan parhaaksi tuntui, että nyt hyppään kaivoon. Mistään ei saa kannustusta ja tukea, ei mistään. Ja mä olen aivan varma, että tässä ollaan tekemässä isoa vääryyttä ja tästä on pojalle todella haittaa.

Aaton aattona soitin hetken mielijohteesta johtavalle sossulle ja kiitin hyvästä joulumielestä, juuri näillä sanoilla. Hän käski ottaa yhteyttä kriisikeskukseen! Sanoin, etten soita yhtään minnekään enää ja toivotin hänelle hyvää joulua. Myöhemmin illalla tuli sitten soitto kriisikeskuksesta, tietysti. Olivat olleet sossussa niin kovin huolissaan pahasta mielestäni!!! Aika pitkään juttelin kriisityöntekijän kanssa, mutta hän pyrki kääntämään asian koko ajan niinpäin, että lapselle tämä on parasta ja että minä en ole kykenevä äiti lasta kasvattamaan riittävän hyvin. Joka puun takaa tulee iskuja suoraan päin naamaa.

"Kaikki" ovat sitä mieltä, että en kykene asettamaan rajoja lapselleni. Olen samaa mieltä, että siinä on ollut omat hankaluutensa lapsen isästä johtuen, mutta ei meillä myöskään täysin ilman rajoja ole oltu. Pojan sanoin "niitä on ollut ihan liikaakin". Kotiintuloajoista pidetään kiinni, läksyt tehdään, nukkumaan mennään ajoissa, kouluun mennään myöskin ajoissa jne. Ihan tavallisia juttuja, mistä käsittääkseni muissakin tavallisissa perheissä pidetään huolta. Tosin minulle on myös herännyt ajatus, että olenkohan nyt ollut jotenkin ihan hakoteillä lapsen kasvatuksessa, mutta sitten taas karistan sen kuvitelman päästäni. Voi kun joku osaisi selittää, miksi minulle on aiemmin sanottu, että olen hvyä äiti ja nyt kuitenkin on päädytty tälläiseen. Ei mene tajuntaan ei sitten millään.  Ehkä sitten ne seikat, että en saa poikaa siivoamaan omaa huonettaan (viikkoraha jää saamatta), tai muistamaan kiitos-sanaa ovat sellaisia, että niitä pitää mennä opettelemaan muualle.

Ah joo, tämä täytyy kirjoittaa muistiin, etten vaan unohda. Kriisityöntekijän kanssa jutellesani keskiviikkona satuin taas päästämään suustani lausahduksen, että minulta ollaan viemässä se ainoa, mikä saa minut nousemaan sängystä aamuisin ja taistelemaan masennusta vastaan. Myöhemmin ajattelin, että tuo nyt ei pidä ihan paikkaansa, sillä kyllä minä sieltä sängystä nousisin aivan varmasti, mutta se on lause, joka kuvaa elämänilon menetystä huostaanoton myötä. Menin aivan sanattomaksi, kun kriisityöntekijä syyllistikin minua siitä, että asetan pojalle hirvittävät paineet, kun hän joutuu olemaan "se ainoa asia". Oikeasti en hetkeen kyennyt sanomaan mitään ja puhelu päättyikin pian sen jälkeen, sillä halut puhumiseen loppuivat siihen. Onko kaikilta viranomaistahon ihmisiltä pudonnut joku ruuvi päästä, kun he laukovat tälläisiä lauseita?

***

Tuli tuossa tauko kirjoittamiseen, kun hyvä ystävä soitti ja juteltiin pitkään asiasta. Onneksi on edes joku muukin kuin vain minä, jonka mielestä olen hyvä äiti lapselleni ja että tämä on ylimitoitettu toimenpide. Ihan pyytämättä hän lupasi ottaa yhteyttä sossuun ja kertoa oman mielipiteensä asiasta. Olemme olleet ystäviä kauan ja hän tietää elämämme koukerot varsin tarkkaan. Sanoin, että kaikki apu otetaan kiitollisuudella vastaan, pahemmaksi tätä tilannetta ei enää saa.

Vapisuttaa ja itkettää, mutta olen saanut kuitenkin hitusen asiaa eteenpäin. Soitin oikeusaputoimistoon ja varasin näin ensialkuun puhelinneuvonta-ajan. Varsinaista käyntiaikaa olisi pitänyt odottaa melkein kuukausi, joten päädyin tähän ratkaisuun. Ja koska en vielä muuta tiedä, kuin että huostaanottoa valmistellaan, minulla ei ole mitään muuta faktaa esitettävänä. Saanpahan ehkä edes jotain neuvoja, miten edetä.

Soitin myös perheneuvolaan ja jätin lastenpsykiatrille soittopyynnön huomiselle. Silloin toivon saavani selville, onko mitään mahdollisuuksia saada poikaa sinne tutkittavaksi. Tiedän, että sinne on hillitön jono, mutta jos tälläisessä tilanteessa voisivat joustaa. Olen miettinyt sitä, että jos perheneuvolasta tulisi lausunto, että huostaanotto on ylimitoitettu "tukitoimi" ja sossu jättäisi sen huomioimatta, vien asian varmasti oikeuteen, jos se vaan jotenkin on mahdollista.

Joulun aikaan meillä meni pojan kanssa olosuhteisiin nähden mukavasti ja hämmästelinkin muutoksia hänen käytöksessään. On lopettanut nimittelemiseni ja kielenkäyttökin on siistiytynyt 98 % entisestä. Teki jopa sellaisia asioita, joita aiemmin olisi vaan odottanut tumput suorina minun tekevän. Kun sitten kehuin häntä tästä, totesi vaan "joskus on aikuistuttava" :-D Olin niin ylpeä lapsestani! Nämä on kuitenkin sellaisia asioita, jotka vain minä olen havainnoinut ja niistä kertoessani kukaan ei usko edistykseen. Olenhan vain surkea masentunut äiti, joka ei mitään osaa eikä mitään ymmärrä. Kuinka saisin ihmiset tajuamaan, että ei masennus ole samaa kuin tyhmyys. Kykenen ajattelemaan täysin järkevästi ja oman lapseni hoidossa olen ihan varmasti asiantuntija. Siinä asiassa olen ollut huippu-tyhmä, että olen ottanut apua vastaan, kun sitä on suoranaisesti tyrkytetty. Kukapa ei niin tekisi?

Nyt iltaa kohden alkaa taas paniikki-fiilis lisääntymään. Olen surffannut netissä ja lukenut tarinoita huostaanotoista ja kauhistellut. Siis hyvä luoja, koska huostaanoton kestoksi tulee "toistaiseksi", se saattaa kestää maksimissaan 9 vuotta!!! Tuo siis sillä laskutoimituksella, että poikani on 9 vuotias ja huostaanotto voi kestään 18 ikävuoteen saakka. Mä en kyllä kestä tätä!

Mia kysyi perusteita huostaanotolle. Virallisia papereitahan ei vielä ole, mutta palaverissa sossut sanoivat perusteiksi masennuksestani johtuvan kyvyttömyyteni asettaa pojalle rajoja, pelkonsa lapsen väkivaltaisesta käytöksestä minua kohtaan (käyttivät sanontaa "henki pois") sekä avohuollon tukitoimien riittämättömyyden. Nuo perusteet ovat mielestäni täysin liioiteltuja. Kerron oman näkemykseni noista seikoista omissa postauksissaan, sillä niistä riittää kerrottavaa.

Nyt pitäisi jotenkin jaksaa tämä ilta loppuun ja yö siihen perään, huomenna on aika terapeutille, onneksi. Lapsen vein tänään pahoilla mielin avohuollon sijoituspaikkaan pitkän sairastamisen jälkeen (siitäkin tuli sanomista), onneksi sitä jaksoa kestää enää muutaman viikon. Asioiden saaman käänteen jälkeen pitäisin lapsen mieluummin kotona, mutta kuulin palaverissa lauseen, että jos en poikaa tuonne sijoituspaikkaan vie, tehdään kiireellinen huostaanotto. SIIS AIVAN KÄSITTÄMÄTÖNTÄ!!! En ymmärrä, mistä sossut ovat saaneet päähänsä, että meillä olisi tuollainen hätä. He olivat niin hillittömän huolissaan jaksamisestani, vaikka yritin kuinka hokea, että "uskokaa jo, kyllä MINÄ jaksan!". Tämä on kuin painajaisunta, joka vaan jatkuu ja jatkuu.

Kirjoitan huomenna lisää.

Tästä blogista tulee minulle kanava purkaa ahdistustani tässä uudessa kriisitilanteessa, kun sosiaalityöntekijät ovat päättäneet huostaanottaa lapseni. En todellakaan jaksa välittää, vaikka minut näiden kirjoitusten kautta tunnistettaisiin sillä tämä on minulle niin hirvittävä asia, että haluaisin huutaa koko maailmalle yhteiskunnan toiminnan epäoikeudenmukaisuutta.